Omaishoitajien työnteon esteet tulee raivata

Helsingin Sanomat 26.11.2020

Valtakunnallisella omaishoitajien viikolla on hyvä muistuttaa, että osa työikäisistä omaishoitajista haluaa pysyä kiinni työelämässä, joillekin se on taloudellisesti jopa välttämätöntä. Työelämäosallisuus tukee myös hyvinvointia lisäämällä sosiaalista verkostoa sekä mahdollistamalla osaamisen ylläpitämistä. Jokainen omaishoidon tilanne on omanlaisensa, joten esteet työllistymiseen vaihtelevat.

Omaishoitajiin pätee pitkälti samanlaiset taloudelliset kannustinloukut kuin ketä tahansa työtöntä – voi menettää esimerkiksi asumistuen ottaessaan työtä vastaan. Nostan muutaman parannusehdotuksen, joiden avulla työllistyminen helpottuisi.

Omaishoitajat kokevat, että työelämässä ei tunnisteta omaishoitajan tarpeita ja tarvittavia joustoja ei löydy. Esimerkiksi liukuva työaika, osittainen hoitovapaa, työaikapankki, etätyö ja tilapäinen (palkaton) poissaolo pakottavasta perhesyystä mahdollistaisivat jo monelle työn vastaanottamisen. Työvoiman saatavuuden vähentyessä on etulyöntiasema sellaisilla työnantajilla, jotka joustavat perheiden tarpeiden mukaan.

Monet omaishoitajat eivät edes hakeudu työttömiksi työnhakijoiksi, koska eivät voi osoittaa olevansa kykeneviä ottamaan kokopäivätyötä sitovan hoivan vuoksi. Joten he eivät saa työttömyystukea ja ovat TE-palvelujen ulkopuolella. Ratkaisu tähän olisi lakimuutos, joka mahdollistaisi osapäivätyön hakemisen.

Monet neuropsykiatrisesti oireilevat eivät ole saaneet virallista omaishoidon sopimusta, sillä yksittäinen lapsi ei täytä kriteereitä. Valitettavasti perheessä voi olla useitakin nepsykirjon lapsia ja kokonaisuus on hyvin kuormittavaa – voimia työelämään ei siten riitä. Omaishoidon tukea haettaessa pitäisikin huomioida kokonaistilanne eikä yksittäinen lapsi. Rahallinen tuki ei aina ole se paras – monesti esimerkiksi kotiin tuotavat palvelut toimivat paremmin.

Arjen haasteet osoittautuvat haasteeksi myös parisuhteelle ja yksinhuoltajuus onkin yleistä. Tukiverkosto on usein puutteellinen eivätkä he saa apua arjessaan, saati yllättävissä sairastumis- tai kriisitilanteissa. Työelämään hakeutuminen tuntuu tällöin hyvin kaukaiselta. Varhainen tuki riskiperheille estäisi ennakolta ongelmien kärjistymisen.

Työelämän ulkopuolelle ajaudutaan myös puutteellisen ja toimimattoman sijaishoidon vuoksi. Jatkuva huoli hoidettavasta syö voimavaroja ja keskittyminen työhön kärsii. Monet läheistään hoitavat kokevat, että kokonaistilanne on liian vaativa vaihtuville hoitajille. Erityistä tukea tarvitsevat lapset hyötyisivätkin pysyvästä hoitosuhteesta, esimerkiksi perhehoidosta.  Ammatillinen osaaminen ja kokemus neuropsykiatrisista oireista sekä turvallinen hoitosuhde mahdollistaisivat työelämäosallisuuden.

Yhteiskunnalla ei ole varaa menettää läheistään hoitavien osaamista ja työpanosta. Vaarana on myös koko perheen syrjäytyminen ja inhimillisen kärsimyksen lisäksi kustannukset yhteiskunnalle kasvavat. Omaishoitajan jaksamisesta on myös huolehdittava. Työelämässä olevien omaishoitajien työpanos yhteiskunnalle on kaksinkertainen – eiköhän heille löytyisi myös tarvittavaa tukea?