30. syys, 2022

Terveydenhuollon priorisointi ei voi perustua pelkkiin kustannuksiin

Pirkkalainen 21.9.2022

”Suomalainen terveydenhoito vaatii keskustelua priorisoinnista. Kaikkia potilaita ei kyetä hoitamaan” sanovat johtajalääkärit (Kauppalehti 3.9). ”Meidän ei pidä kysyä, pitääkö priorisoida, vaan miten priorisoidaan” kertoo puolestaan Terveydenhuollon palveluvalikoiman priorisointi -hankkeen vetäjä, terveydenhuollon tuotantotalouden apulaisprofessori Paulus Torkki.

Priorisointi on valintaa, asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista. Se ei tarkoita hoidotta jättämistä, vaan tarkoituksen­mukaisten hoitokeinojen valintaa. Valitettavasti viime vuosina kriisiytynyt pula hoitajista ja lääkäreistä on näyttäytynyt hoidotta jättämisenä, kun hoitoon ei ajoissa pääse.

Resurssipula valitettavasti pakottaa valitsemaan ketä/mitä hoidetaan ja millä perustein. Koronan aikana nousi keskusteluun ongelma hengityskoneiden riittävyydestä. Päätös silloin oli, että jäljellä olevat vuodet ratkaisevat kuka saa ja kuka ei tilanteessa, jossa käytettävissä on rajatusti laitteita. Luonnollisesti tällainen herättää huolta ikääntyvissä.

Voiko priorisointi perustua pelkkiin kustannuksiin?

Erityisen kalliin hoidon antamatta jättämistä ei voida lain mukaan perustella sillä, että resurssit ovat rajalliset ja muuten jäisi niin paljon muita potilaita hoitamatta. Mikään muu priorisointi yksittäisissä hoitoratkaisuissa ei itse asiassa ole lainmukaista kuin sairauteen, hoidon tarpeeseen ja hoidon vaikuttavuuteen kohdistuva. Viimekädessä kyse on perustuslaissa turvatusta oikeudesta elämään.

Millä tasolla priorisointi sitten pitäisi tehdä ja millä perustein?

Yksikään poliitikko ei halua/uskalla priorisoida. Todellisuudessa he kuitenkin priorisoivat ohjaamalla resursseja. Itse asiassa resursseja, joita hallitus on heille ensin jakanut. Käytännön priorisointia eivät poliitikot kuitenkaan tee, sen tekee etulinjassa oleva työntekijä, jonka on tehtävä sitä päivittäin. Kuka hoidetaan ensiavussa kiireellisenä ja ketkä voivat odottaa?

Eri ammattikuntien välilläkään priorisointia on vaikea tehdä, sillä kukin näkee oman sektorinsa vaikuttavana.  Entä potilaat? Haasteena siinä on, että ihmisten odotukset ylittävät aina järjestelmän mahdollisuudet. Perustuslaki ei luo potilaalle subjektiivista oikeutta saada kaikkea mahdollista terveydenhuoltoa. Se, mikä on riittävää, on tulkinnanvaraista, eikä sitä ole lainsäädännöllä kovin tarkasti määritelty.

Pitäisikö vastuu priorisoinnista siirtää pois perustasolta, ylätasolle, josta käsin resurssit jaetaan? Nyt yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteiden toteuttaminen on perustason vastuulla, vaikka resurssit raamittavat käytännön toteutusta.

Nykytilanne on ongelmallinen potilaiden oikeuksien, ammattilaisten oikeusturvan ja valvonnan kannalta. On päästävä eroon ns. piilopriorisoinnista, jossa on epäselvää, kuka on vastuussa ja kuka tekee millä kriteereillä.

Avoin keskustelu priorisoinnista on siis aloitettava nopeasti. Siihen pitää osallistaa päättäjien, palveluntuottajien, viranomaisten ja ammattilaisten lisäksi asukkaat. Lainsäätäjille lopulta jää valta tehdä linjaukset ja resurssien jakaminen oman arvomaailmansa pohjalta.

Mitä julkisempaa ja läpinäkyvämpää priorisoinnista ja sen taustalla olevista arvoista saadaan, sitä varmemmin oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus toteutuu.