30. syys, 2022

Omavaraisuus ruuantuotannossa on myös turvallisuuskysymys

Aamulehti 20.2.2022

Viljelijöiden saama osuus kotimaisen ruuan hinnasta on elintarvikeketjun pienin, vaikka työmäärä on suurin. Alalla toimivien yrittäjien tulot ovat olleet laskussa jo vuosikymmenet. Lisäksi viime aikoina tuotantokustannukset alalla ovat olleet rajussa nousussa ja se on kriisiyttänyt maatalouden kannattavuutta edelleen. Kotimainen ruuantuotanto on tärkeää paitsi laadun ja turvallisuuden näkökulmasta, myös huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi ei kuitenkaan ole tehty. Miten se on mahdollista?

Tällä hetkellä arviolta 2000 maatilaa on maksuvalmiuskriisissä, kun tulojen ja menojen epäsuhta on kärjistynyt. Kyseessä on noin 15 % tiloista eikä muillakaan ole helppoa. Jos nämä tilat joutuvat lopettamaan, se tarkoittaa väistämättä tuontiruuan lisääntymistä.  Samalla joudumme tinkimään omavaraisuudesta ja huoltovarmuudesta.

Miten tällainen tilanne on mahdollista tilanteessa, jossa kuluttajat haluavat kotimaista, puhdasta ruokaa, kauppa haluaa myydä kotimaista, elintarviketeollisuus valmistaa kotimaista ja maanviljelijä tuottaa kotimaista. Ja kaikkien luulisi tiedostavan huoltovarmuuden merkityksen. Kenen tahtotilan puuttumiseen tämä kaatuu?

Lähes kaikki tahot tunnistavat ruokaketjun ongelmat, mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Kaupan ja teollisuuden asema sopimuksissa on liian vahva. Tervettä kilpailua ei  monopolisoituvissa kaupparyhmittymissä synny  ja viljelijän osuus ruuanhinnasta pienenee tuotantokustannusten kasvaessa.

Kaikenlaisessa varautumisessa pitäisi aina olla askeleen edellä. Säiden ääri-ilmiöiden lisääntyessä voidaan menettää useita satokausia perättäin, kansainväliset kriisit vaikuttavat mm. energian saatavuuteen ja ilmastonmuutoksen seurauksena yhä laajemmat alueet muuttuvat viljelykelvottomiksi maailmalla. Katseet ja askeleet suuntautuvat pohjoismaihin.

Valitettavasti hallitus on kykenemätön ajamaan Suomen etua EU-pöydissä ja niinpä maataloudelle suunnitellaan lisää kustannuksia tuovia toimenpiteitä mm. hiilineutraaliustavoitetta kiristetään viidellä vuodella ilman lisärahoitusta. Maatalouden päästöjä on toki pyrittävä vähentämään, mutta se ei onnistu ilman riittävää rahoitusta. Maatalouden ahdinko ei tilanteen vakavuudesta huolimatta näy hallituksen toimissa. Esimerkiksi tulevassa lisäbudjetissa ei asiaa ole huomioitu. On syytä olla huolissaan.

Omavaraisuus ruuan suhteen on myös taloudellinen ja työvoimapoliittinen asia. Sen sijaan, että tukisimme suomalaista työllisyyttä, huoltovarmuutta ja puhdasta ruuantuotantoa, tuemmekin Keski-Euroopan maataloutta. Subventoimme massiivisesti keski-eurooppalaista tuotantoa EU:n kautta. Jos puolalaiset hedelmät ja vihannekset maksavat euron kilo, niin EU:n antama maataloustuki niiden kasvatukseen, kuljetukseen ja varastointiin on mittava. Emmekö mieluummin tukisi kotimaista työtä ja tuotantoa pitäen samalla koko Suomen elinvoimaisena?

Omavaraisuus ja huoltovarmuus ruuassa on myös turvallisuuspoliittinen asia.