7. huhti, 2018

Big Society paikkaamaan julkisten palvelujen leikkauksia?

Julkaistu: Pirkkalainen 28.3.2018

Suuri yhteiskunta eli Big Society on uusliberalistien suosima malli, jossa vastuu itsestä ja lähiympäristöstä siirretään kansalaisille itselleen. Idea on lähtöisin Britanniasta, missä ex-pääministeri Thatcher ideoi mallin ja ex-pääministeri Cameron toteutti sen.  Idea realisoitui mittavina julkisten palvelujen leikkauksina.

Cameron tavoitteli – ymmärrettävistä syistä – järjestelmää, jossa päästäisiin eroon vastikkeettomista tuista joilla on taipumus passivoida kansalaisia. Ääneen jäi sanomatta, että sosiaaliavustusten leikkaamisella uskottiin yhteiskunnallisen vastuun kasvavan. Eli kansalaiset ohjattiin ottamaan vastuu itsestään ja lähimmäisestään - mikä sinänsä on tavoittelemisen arvoista.

Uudistuksessa kirjastojen, puistojen siivoaminen ym. yhteisöllinen toiminta siirtyivät vapaaehtoisten vastuulle. Tällainen toimii varakkaimmilla alueilla, missä yhteisöllisyys on jo kehittynyt ja ihmisten ei tarvitse huolehtia jokapäiväisestä leivästään. Tämän varjolla kuitenkin oikeutettiin massiiviset julkisen sektorin leikkaukset.

Big society mielikuvamarkkinoitiin Britanniassa uskottelemalla, että tavoitteena on yhteisöllisyyden lisääminen, vaikka todellisuudessa tavoitteena oli raivata julkinen palvelusektori vapaiden markkinoiden tieltä.

Suomessakin julkisten menojen leikkausten vuoksi katseet kääntyvät kansalaisten vastuuttamisen suuntaan. Emeritaprofessori Briitta Koskiaho on huolissaan tavasta, jolla Big Societyä vyörytetään Suomeen. Vapaaehtoisuuden varjolla ajetaan suurten sote-talousjättien oligopolista (epätäydellinen kilpailu) järjestelmää. Big Society itsessään ei hänen mielestään ole ongelma, vaan miten se toteutetaan.

Kuntien taloudesta päättäville Big Society kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta. Yhteisöllisyyteen ja kansalaisyhteiskuntaan vetoamalla julkisten palveluiden leikkaukset saadaan kuulostamaan oikeutetuilta.

Kolmannen sektorin vastuulle on Suomessakin enenevässä määrin siirtymässä niitä, jotka eivät terveysmarkkinoille kelpaa. Järjestöissä tehdään hyvää työtä, mutta eivät ne kuitenkaan saa korvata julkisten toimijoiden perustehtäviä. Sitä paitsi kolmas sektori tarvitsee myös resursseja, jos sen oletetaan korvaavan julkiselta sektorilta karsittuja palveluja.

Kolmannen sektorin rahoitusta on vähennetty, vaikka avuntarvitsijoita on tullut lisää. Lisäksi kunnat ovat vähentäneet ostojaan mm. saattohoitokodeista, ensikodeista ja päihdehoidosta. Kehitys Suomessa näyttää samansuuntaiselta kuin Britanniassa. Oletuksena on, että kolmas sektori saa rahoituksen hyväntekeväisyydestä.

Ovatko kansalaiset varautuneet siihen, että joutuvat mittavasti kompensoimaan julkisia palveluja? Julkisten laitospaikkojen vähentämisellä pakotetaan potilaita kotiutumaan puolikuntoisina - usein ilman riittävää kuntouttamista.

Yhteisöllisyys ja kansalaisyhteiskunnan toiminta ovat ehdottomasti tavoiteltavan arvoisia asioita, mutta niiden varjolla ei pidä oikeuttaa hyvinvointivaltion alasajoa. On täysin oikeutettua odottaa, että me vahvat ja terveet kannamme vastuun omasta elämästämme. Mutta sairauden, työttömyyden tai ikääntymisen kohdatessa pitäisi saada luottaa siihen, että yhteiskunnan turvaverkko pitää.