Ennaltaehkäisy tuntuu häviävän rahataistelun

Julkaistu: Aamulehti 16.2.2023

Sote-uudistuksen tavoitteiden toteuttaminen on jäänyt hyvinvointialueiden vastuulle tilanteessa, jossa sekä taloudelliset että työntekijäresurssit ovat riittämättömät. Mielenterveyden ja lastensuojelun kustannukset ovat vahvassa kasvussa ja pandemian jäljiltä oleva hoivavelka on lisännyt hoitojonoja.

Toiminta keskittyy tulipalojen sammuttamiseen ja panostaminen ennaltaehkäiseviin toimiin tuntuu häviävän taistelun resursseista. Panostaminen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen (Hyte) olisi kuitenkin sekä inhimillistä että kustannustehokasta. Kyseessä on arvovalinta.

Hyte-työn tulokset näkyvät vasta viiveellä, joten on vaarana, että me päättäjät haluamme tilikauden päätteeksi mukavat lukemat viivan alle. Nyt on toimittava vastuullisesti eikä pidä tyytyä poimimaan matalalla olevia hedelmiä uudelleenvalinnan toiveessa vaan on uskallettava kurkottaa tulevaisuuteen. Mikään palveluihin osoitettu rahamäärä ei riitä, ellei terveyden edistämistä oteta tosissaan.

Hyte-toimien tavoitteena on kansansairauksien ehkäiseminen, ikääntyvien toimintakyvyn edistäminen, syrjäytymisen ehkäisy sekä sosiaalisen hyvinvoinnin ja työllistymisen edistäminen. Vastuu Hyte-työstä on sekä hyvinvointialueella että kunnilla. Olemme varmasti kaikki samaa mieltä, että tavoitteet ovat tärkeitä ja erittäin ajankohtaisia.

Ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin usein se, mistä tiukkenevassa taloudessa leikataan. Lakisäätäiset palvelut on joka tapauksessa tuotettava. Mikäli kunta säästää hyte-palveluista, lasku ongelmien pahenemisesta siirtyy hyvinvointialueelle. Kunnat joutuvat tekemään lyhytnäköisiä ratkaisuja ja kustannusten kasvun hillitsemisen sijaan kustannukset tulevat kasvamaan.

THL:n mukaan 80-90 % eliniän kasvusta johtuu muusta kuin varsinaisista terveyspalveluista. Geeneihin ja ikään ei voida vaikuttaa, mutta miltei kaikkeen muuhun voidaan. Yhteiskunnallisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa mm. elinympäristöön, tukea liikuntaharrastuksia, mahdollistaa terveellinen ruokavalio tai tarjota voimaannuttavaa vertaistukea.

Kansalaisjärjestöt, seurakunnat, vapaaehtoistoimijat sekä hyvinvointipalveluja tuottavat yritykset ovat merkittäviä tekijöitä ennaltaehkäisevässä työssä. Kolmannen sektorin toimintaedellytyksiä onkin jatkossa tuettava sekä yhteistyötä heidän välillään ja heidän kanssaan kehitettävä tukemaan julkisen sektorin palveluja.

Mutta mikäli yhteistyöhön sekä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen ei ole riittäviä resursseja, jäävät toiveet musteeksi paperille. Hyvinvointialueiden rahoitus on ns. yleiskatteellista ja alue itse päättää miten resurssit jaetaan. Tiukassa taloustilanteessa on vaarana, että ennaltaehkäiseviin toimiin ei panosteta, ellei siihen kohdisteta korvamerkittyjä resursseja.

Olen tehnyt aluevaltuustoaloitteen siitä, että hyte-työhön saataisiin riittävät resurssit ja taloudelliset kannustimet ja lisäksi voitaisiin palkita kuntien lisäksi kolmatta sektoria ja yrityksiä vaikuttavasta ja tuloksellisesta työstä. Mitäpä, jos lähdettäisiin jopa kilpailemaan sitä, mikä kunta tai toimija parhaiten tuottaa hyvinvointia asukkaille?

Tiestön kasvava korjausvelka vaatii investointien laittamista tärkeysjärjestykseen

Julkaistu: Pirkkalainen 15.2.2023

On vakavasti mietittävä mitä järkeä on rakentaa uusia teitä tai raiteita tilanteessa, jossa vanhojen teiden korjausvelka kasvaa, etätyö on tullut jäädäkseen ja asiointi siirtymässä nettiin terveydenhoito mukaan lukien. Lisäksi teiden ja raiteiden rakentaminen kuluttaa rajallisia luonnonvarojamme ja rakentamisen päästöt ovat jopa 30 % kaikista päästöistä.

70 prosenttia pinta-alastamme on pelkän tiestön varassa, joten on äärimmäisen tärkeää pitää siitä hyvää huolta. Se on elinehto niin asukkaille kuin teollisuudellekin. Mutta jos olemassa olevien teiden kunto vaarantaa jo turvallisuuttakin, niin onko mitään järkeä rakentaa uutta, kun vanhastakaan ei kyetä pitämään huolta? Kaiken lisäksi kunnossapidon määrärahoja on jopa pienennetty yleisen velkaantumisen vuoksi.

Puskiaisten oikaisu herättää tunteita. Se tarkoittaisi pinta-alaltaan pienen kunnan muuttamista liikennekeskittymäksi. Muutaman minuutin matka-ajan lyhentymistä perustellaan mm. päästöjen vähenemisellä. Väite on kestämätön. Moottoritien päästöistä 57 % syntyy rakentamisvaiheessa, noin 12 % käytössä ja noin 31 % kunnossapidossa. Lisäksi mukaan on otettava luontoarvojen tuhoaminen ja suurten metsäalueiden hävittäminen. Ei mitään järkeä.

Samaten raiteiden rakentamisen elinkaariaikaisista päästöistä jopa 46 % syntyy rakentamisen aikana, mutta sitä markkinoidaan harhaanjohtavasti käytön aikaisilla päästöillä. Materiaalien päästöt on ulkoistettu maihin, joissa ne tuotetaan, sillä Pariisin ilmastosopimuksessa olevat maat raportoivat ainoastaan päästöjä, jotka tuotetaan niiden maantieteellisellä alueella.

Toinen massiivinen hanke on suurnopeusrata Tampereen ja Helsingin välillä. Se nopeuttaisi matka-aikaa puolisen tuntia ja maksaisi veronmaksajille 50 miljoonaa euroa/v. 65 vuoden ajan. Lisääntynyt junaliikennöinti tosin vähentää ilmastopäästöjä, mutta ratojen rakentaminen tuottaa paljon päästöjä. Ilmastovaikutus jää negatiiviseksi. Ilmastopäästöjen laskennallinen takaisinmaksuaika on hyvin pitkä, jopa 140–330 vuotta.

Myös nykyisen pääradan parantaminen lyhentäisi matka-aikaa. Se tulisi lisäksi merkittävän paljon edullisemmaksi ja säästäisi luontoa. Lisäksi jos junien wi-fi yhteyksiä parannettaisiin sekä työskentelyolosuhteita, niin korvaisiko se puolen tunnin ja miljardien kustannukset?

Myös ratikkaa on arvioitava kriittisesti. On syytä kysyä, tarvitseeko ratikkayhtiö enemmän meitä kuin me ratikkaa? Rakentamisen kustannukset voivat jopa kaksinkertaistua korkojen nousun, inflaation tai materiaalikustannusten nousun myötä. Mm. teräksen hinta on parissa vuodessa noin kaksinkertaistunut. Raitiotien rakentaminen Pirkkalaan ei ole taloudellisesti eikä ekologisesti järkevää.

Pakonomaisen asutuksen, palvelujen ja työpaikkojen keskittäminen lisää siis rakentamisen päästöjä. Samalla jo rakennettu infra jää hyödyntämättä haja-asutusalueella. Suomen rakentaminen kahteen kertaan ei ole kestävää ekologisesti eikä taloudellisesti. On ajateltava sekä luontoa että tulevia sukupolvia.

Massiiviset liikennehankkeet luovat massiivisia päästöjä

Julkaistu: Tamperelainen  15.2.2023

On vakavasti mietittävä mitä järkeä on rakentaa uusia teitä tai raiteita tilanteessa, jossa vanhojen teiden korjausvelka kasvaa, etätyö on tullut jäädäkseen ja asiointi siirtymässä nettiin terveydenhoito mukaan lukien. Lisäksi teiden ja raiteiden rakentaminen kuluttaa rajallisia luonnonvarojamme ja rakentamisen päästöt ovat jopa 30 % kaikista päästöistä.

Olemassa olevien teiden huono kunto vaarantaa jo turvallisuutta. Onko mitään järkeä rakentaa uusia väyliä ja ratoja, kun vanhoistakaan ei kyetä pitämään huolta? Kaiken lisäksi kunnossapidon määrärahoja on jopa pienennetty yleisen velkaantumisen vuoksi. 70 prosenttia pinta-alastamme on pelkän tiestön varassa, joten olisi äärimmäisen tärkeää pitää siitä hyvää huolta. Se on elinehto niin asukkaille kuin elinkeinoelämällekin. Koko maa on pidettävä asuttuna.

Massiivinen suurnopeusrata -hanke Tampereen ja Helsingin välillä on herättänyt syystäkin vastustusta. Se maksaisi veronmaksajille 50 miljoonaa euroa/v. 65 vuoden ajan. Kestämätön hinta puolen tunnin nopeammasta matkasta. Rakentamisen kustannukset voivat jopa kaksinkertaistua korkojen nousun, inflaation tai materiaalikustannusten nousun myötä. Mm. teräksen hinta on parissa vuodessa noin kaksinkertaistunut.

Vaihtoehtona oleva, nykyisen pääradan parantaminen lyhentäisi myös matka-aikaa. Se tulisi lisäksi merkittävän paljon edullisemmaksi ja säästäisi luontoa. Lisäksi jos junien wi-fi yhteyksiä parannettaisiin sekä työskentelyolosuhteita, niin korvaisiko se puolen tunnin ja miljardien kustannukset?

Raiteiden rakentamisen Ilmastovaikutus jää negatiiviseksi. Ilmastopäästöjen laskennallinen takaisinmaksuaika on hyvin pitkä, jopa 140–330 vuotta. Raiteiden rakentamisen elinkaariaikaisista päästöistä jopa 46 % syntyy rakentamisen aikana, mutta raideliikennettä markkinoidaan harhaanjohtavasti pelkästään käytön aikaisilla päästöillä.

Rakentamisen materiaalien päästöt on ulkoistettu maihin, joissa ne tuotetaan, sillä Pariisin ilmastosopimuksessa olevat maat raportoivat ainoastaan päästöjä, jotka tuotetaan niiden maantieteellisellä alueella. Viherpesussa ei ole mitään järkeä. Päästöt pitäisi laskea oikeudenmukaisesti. Muussa tapauksessa kunnianhimoiset päästötavoitteet kääntyvät sinänsä hyvää tarkoitusta vastaan.

Pakonomaisen asutuksen, palvelujen ja työpaikkojen keskittämisen seurauksena rakentamisen päästöt kasvavat. Suurratahankkeen taustalla on ajatus keskittää asutusta suuriin kaupunkeihin. Samalla jo rakennettu infra jää hyödyntämättä haja-asutusalueella. Suomen rakentaminen kahteen kertaan ei ole kestävää ekologisesti eikä taloudellisesti. On ajateltava sekä luontoa että tulevia sukupolvia.

Tarvitseeko hyvinvointiyhteiskuntamme enää kristillisiä arvoja?

Julkaistu. Kangasalan Sanomat 1.2.2023

Miltä kuulostaa yhteiskunta, jossa kunnioitetaan vanhempia, lapset opetetaan puhumaan totta silloinkin, kun se on heidän etujensa vastaista? Tai heikommista pidetään huolta myös silloin, kun on taloudellisesti tiukkaa? Jos nämä asiat kuulostavat itsestään selviltä, niin niiden pitääkin. Elämmehän demokraattisessa yhteiskunnassa, jonka arvot perustuvat kristillisiin arvoihin.

Yhteiskunnissa, joissa ei ole kristinuskoon perustuvia arvoja, ei myöskään ole toimivaa demokratiaa eikä tasa-arvoa - mukaan lukien taloudellinen, sosiaalinen ja terveydellinen tasa-arvo.  Aidon demokratian taas tunnistaa mielipiteen- ja uskonnonvapaudesta.

Kun valtaapitävät lähtevät määrittelemään mitä voi sanoa, päädytään totalitarismiin. Onko oikea ja väärä alistettu yhteiskunnallisille muutoksille ja niiden uudelleenmäärittely annettu kulloinkin valtaa pitävien oikeudeksi? Oikean ja väärän rapautuessa palaamme viidakon lakien maailmaan, jossa vahvat voittavat.

Päätöksiin pitäisi vaikuttaa selkeä oikea ja väärä, jota ei voisi valikoivasti pilkkoa osiin ja käyttää itselleen sopivissa tilanteissa. Moraali ja oikeudenmukaisuus näyttävät kuitenkin olevan alisteisia yhteiskunnan muutoksille. Suomessa on viimeisten vuosien aikana kyseenalaistettu kristillisiä arvoja ja arvoliberalismi on nostettu ihanteeksi.

Arvoliberaali haluaa irti normeista ja säännöistä, jotta voisi toteuttaa toiveitaan ja tarpeitaan vapaasti. Jos eläisimme täysin ilman rajoituksia ja normeja, muodostaisimme normit ja säännöt omista tarpeistamme ja pyrkimyksistämme käsin.

Jos ei ole mitään korkeampaa eettistä perustaa, voimme ajautua arvotyhjiöön, jossa oikean ja väärän raja on suhteellinen ja siirrettävissä tilanteen mukaan. Kuten lapsi, jonka elämästä puuttuu rajoja asettava aikuinen, ohjautuu median, kavereiden ja viihteen arvojen mukaan.

Sekä markkina- että arvoliberalismissa karsastetaan sääntöjä, rajoituksia että normeja, jotka kuitenkin suojelevat heikompia sekä ylläpitävät tasa-arvoa ja turvallisuutta. Kuten kymmenen käskyä, ne ovat kuin liikennesäännöt. Ne on tarkoitettu suojelemaan meitä ”elämän kolareilta”.

Hyvä yhteiskunta on sellainen, jossa oikeuksien ja velvollisuuksien tervettä tasapainoa korostetaan jo kasvatuksessa ja vastuuta sekä lähimmäisen että omasta elämästä. Hyvässä yhteiskunnassa voidaan luottaa siihen, että viranomaiset, päättäjät ja lähimmäiset puhuvat vain sitä, mikä on totta, heikommista pidetään huolta eikä kenenkään tarvitse varoa ilmaisemasta mielipidettään tai vakaumustaan. Tällaista maailmaa on hyvä tavoitella.

Onnistummeko ilmastotavoitteissamme ulkoistamalla päästöjä?

Julkaistu: KDlehti 1/2023

Tiesittekö, Pariisin ilmastosopimuksessa olevat maat raportoivat ainoastaan päästöjä, jotka tuotetaan niiden omalla alueella? Tämän logiikan mukaan me, jotka kulutamme paljon, mutta tuotamme vähän, olemme näillä kriteereillä vihreämpiä kuin maa, joka tuottaa paljon, mutta kuluttaa itse vähän? Joten kenen päästöjä ne kiinalaisten päästöt oikeastaan ovatkaan?

Kyseenalainen on myös ns. Hinku -laskenta, jonka pohjalta lähes sata kuntaa on sitoutunut vähentämään päästöjään (hiilineutraalisuomi.fi). Hinku-laskennasta nimittäin puuttuvat sekä kulutusperusteiset että rakentamisen päästöt. Ne on ulkoistettu maihin, joissa tuote/materiaali tehdään. Rakentamisen (materiaalit yms.) osuus kaikista päästöistä on kuitenkin jopa 30 %.

Koska rakentamisen ja kuluttamisen päästöt hinku -laskennasta puuttuvat, saadaan yksityisautoilun osuus näyttämään todellisuutta suuremmalta. Johtopäätöksenä onkin, että yksityisautoilua tulee vähentää. 

Samalla kun sivuutetaan rakentamisen ja kulutuksen päästöt, on maatalous autoilun ohella rajujen päästövähennysvaatimusten kohteena. On selkeästi tarkoitushakuista, että ruokahävikki, joka syntyy kunnissa, lasketaan maatalouden päästöiksi.

Kaiken lisäksi maatalouden hiilineutraaliustavoitetta kiristetään lisää ilman riittäviä resursseja. Tarkoituksenmukaisia ja realistisia päästövähennyksiä on maataloudellekin toki asetettava, mutta ilman riittäviä resursseja vaarannamme huoltovarmuutemme.

Päästöt on laskettava rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. Muussa tapauksessa kunnianhimoiset päästötavoitteet kääntyvät sinänsä hyvää tarkoitusta vastaan.

Soten rahoitus korjattava kiireesti, jotta terveydenhuoltomme ei kriisiytyisi lisää

Julkaistu: Pirkkalainen 18.1.2023

Sote-uudistuksen tavoitteiden toteuttaminen on jäänyt hyvinvointialueiden (HVA) vastuulle. Uudistukseen lähdetään kuitenkin taloudellisesti melkoiselta takamatkalta. Soten lisärahantarpeeksi on arvioitu 7 miljardia vuoteen 2028 mennessä.

Rahoitusmalli ei huomioi palkkojen harmonisointitarvetta, alimitoitettua ICT-kustannuksia, palkkakustannusten nousua eikä sinänsä tarpeellista hoitajamitoituksen parannusta. Lisää haasteita sekä soten että valtion talouteen on ilmaantunut sen jälkeenkin.

Osa HVA:sta on jo lähtökohtaisesti elinkelvottomia.

Rahoituksen määräytymisperusteissa on valuvikoja. Palvelutarpeen kasvun huomioiminen ainoastaan 80-prosenttisesti aiheuttaa haasteita väestön ikääntyessä ja todellisen palvelutarpeen kasvaessa. Tiukkeneva talous pakottaa valitsemaan ketä tai mitä hoidetaan ja millä perustein. Palvelutarpeen kasvu onkin resursoitava täysimääräisesti myös ensimmäisten kahden vuoden jälkeen.

Rahoitus perustuu pääosin jo kirjattuihin potilastietoihin, joten tarvevakiointi ei huomioi hoitamatta jäänyttä palveluntarvetta. Sote-palvelujen käyttötietoon perustuva rahoitusjärjestelmä voi ylläpitää tai jopa lisätä terveyseroja.

Väestökerroin vääristää rahoitusta, koska se ei kohtele erilaisia väestöpohjia oikeudenmukaisesti. Ikääntyvät alueet ja väestökatoalueet kärsivät. Tämä kärjistää alueellisia terveyseroja, mikä on täysin vastoin uudistuksen tavoitteita. Lisäksi työterveyden erilainen kattavuus eri alueilla. Alueilla, joissa on paljon pätkätyöläisiä tai työttömiä, käytetään enemmän julkisia palveluja kuin sellaisilla, joissa väestö on enimmäkseen työterveyden parissa. Tämä vaikuttaa myös piilossa olevaan palvelutarpeeseen.

Väestökertoimen painoarvoa onkin tasattava ja kartoitettava työterveyden parissa olevien määrä suhteessa julkisten palvelujen varassa oleviin.

Rahoitusmallista puuttuu riittävät taloudelliset kannustimet hyvinvoinnin- ja terveydenedistämiseen. Ellei tähän panosteta, mitkään resurssit eivät riitä. On nurinkurista, että HVA saa sitä enemmän rahoitusta, mitä sairaampi väestö on. Kannuste ennaltaehkäisyyn siis puuttuu. Kunnat voivat osaoptimoida säästämällä HyTe-palveluista, koska lasku ongelmien pahenemisesta siirtyy HVA:lle.

Tuloksellisesta ja vaikuttavasta hyte-toiminnasta pitää palkita kuntien ja HVA:n lisäksi myös kolmatta sektoria ja yrityksiä.

Vuosien 2021 ja 2022 sote-kustannusten mukainen summa kunnilta siirtyy HVA:lle. Mitä pienemmät sote-menot noina vuosina, sitä vähemmän rahaa siirtyy HVA:lle.  Osassa kunnista onkin tehty tietoista alibudjetointia ja hoivavelan purkamista ei ole kiirehditty viimeisten vuosien sote-menojen alas painamiseksi. HVA:lle on siis siirtymässä liian vähän rahoitusta. Siirtolaskelmat olisikin pitänyt tehdä koronaa edeltäviltä ns. normaalivuosilta, jolloin ei myöskään olisi painetta sote-menoilla kikkailuun.

HVA:lla on kannustin käyttää kaikki saamansa rahoitus. Kannuste panostaa palveluihin on, mutta kannusteita säästää ei ole. On luotava malli, jossa HVA voi käyttää mahdollisen ylijäämän esim. toiminnan kehittämiseen. Myös työntekijöitä on palkittava kustannustehokkaista ja laadukkaista toimintamalleista.

Alun perin myönnetty rahoitus tarkistetaan jälkikäteen vastaamaan todellisuudessa syntyneitä kustannuksia. Tämä synnyttää vahvan kannustimen käyttää myönnetyt resurssit viimeistä euroa myöten. Valtion on nimittäin vaikea seurata syntyvätkö ongelmat huonosti järjestetyistä palveluista vai tekijöistä, joihin alue ei voi omilla toimillaan vaikuttaa. Lakisääteiset palvelut on kuitenkin tuotettava, vaikka rahat olisivat lopussa. Joten valtio joutuu myöntämään lisäresursseja.

Vuokratyöfirmojen lisääntyvä käyttäminen nostaa kustannuksia huomattavasti. Työntekijöitä irtisanoutuu ja hakeutuu vuokratyöfirmoille parempien palkkojen ja työolojen houkuttelemina.  Joten työolot, palkkaus ja johtaminen on saatava siihen kuntoon, että vakituinen työsuhde on työntekijälle parempi vaihtoehto.

Alueiden mahdollisuudet käyttää joustavasti yksityisten ja järjestöjen palveluja, ei ole riittävää. Kela-korvausten leikkaus toimii vastoin uudistuksen tavoitteita. Hoivavelan purkamiseen korvausta pitäisi päinvastoin korottaa tilapäisesti ja lisätä palvelusetelien käyttöä.

Tutkimusta kotihoidon puolesta on olemassa

Julkaistu: Aamulehti 8.12.2022

Varhaiskasvatus ja kotihoito asetetaan usein vastakohdiksi. Hätkähdyttävin oli artikkeli (AL 2.12) VATT:n tutkimuksesta, jossa väitettiin, että kotihoidontuesta on haittaa lapsille ja äideille. Se johtaa heikompaan koulutukseen, tulot putoavat ja jopa riski rikoksiin kasvaa.

Kotihoidon vaikutuksia ja merkitystä voidaan tutkia monesta näkökulmasta. Vuonna 2016 oli tutkimus, joka tehtiin puhtaasti sosioekonomisesta näkökulmasta. Tutkijan mukaan lapsen hyvinvointia ei siinä tarkasteltu. Siinä kehotettiin viemään lapset varhaisemmin päivähoitoon ja sitä perusteltiin koulumenestyksellä ja pärjäämisellä (Jani Erola 2016) Tutkimuksessa unohdettiin kertoa, että korkeasti koulutetut vanhemmat vievät lapsensa päivähoitoon varhaisemmin kuin muut ja perhetaustalla tunnetusti on suuri vaikutus koulumenestykseen. Tutkimus myös tehtiin laman aikana, jolloin ne perheet, jotka onnistuivat säilyttämään työpaikkansa, veivät lapsensa päivähoitoon.

Tuollaisilla kotihoitoa demonisoivilla tutkimuksilla kävellään tarkoitushakuisesti muiden tutkimusten yli. Mm. kasvatustieteiden tohtori Erja Rusasen mukaan pienen, alle kolmivuotiaan lapsen turvallisuuden tunne voi järkkyä, kun hän joutuu uusiin ja alati vaihtuviin tilanteisiin. Hän ei kykene keskittymään leikkimiseen tai tutkimaan ympäristöä vaan hänen energiansa ja aikansa menee turvallisuuden tunteen hakemiseen. Se näkyy keskittymishäiriöinä, motorisena levottomuutena, vetäytymisenä, itkuisuutena tai huomion hakemisena sanoo Rusanen.

Liian suuret ryhmät, ero vanhemmasta, vaihtuvat hoitajat, melu ja lasten keskinäiset ristiriidat kuormittavat lasta. Kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemi on tutkimuksissaan todennut, että lapsen kokema stressi näkyy korkeampana kortisolitason nousuna ja se vaikeuttaa lapsen kykyä lukea sosiaalisia signaaleja Se myös vaikeuttaa muistia ja oppimista.

Pieni lapsi on riippuvainen häntä hoivaavasta henkilöstä kolmen ensimmäisen vuoden ajan. Turvallinen kiintymyssuhde syntyy läheisessä, luottamuksellisessa ja pysyvässä vuorovaikutuksessa. Lapsi kokee, että viesteihini vastataan ja minusta huolehditaan.

Tämä ei ole kritiikki ammattitaitoisia varhaiskasvattajia kohtaan, vaan huoli myös heidän jaksamisestaan. Tilanteessa, jossa henkilöstöpula uhkaa sekä lasten että aikuisten hyvinvointia ja varhaiskasvatukselle asetetut, sinänsä hyvät tavoitteet eivät aina toteudu.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on otettava todesta, oireet eivät nouse tyhjästä. Haasteita on myös perheissä ja siinä tapauksessa varhainen päivähoito on lapsen etu. Joten hoitomuotojen vastakkainasettelu aiheuttaa ainoastaan ahdistusta vanhemmissa, jotka ovat jo valmiiksi uupuneita.

Häivytetäänkö perheiden merkitys, jotta lapset saataisiin yhä nuorempina varhaiskasvatukseen ja äidit töihin? Perhepoliittiset ratkaisut on tehtävä ensisijaisesti lapsen edun näkökulmasta. Tähän velvoittaa jo YK:n lapsen oikeuksien sopimus. Pienten lasten hyvinvointi ei saa olla alisteinen työmarkkinoiden tarpeille.

Mahdollistamalla pienten, alle kolmivuotiaiden kotihoito, säästyy paikkoja päivähoidossa sitä kipeämmin tarvitseville ja ryhmäkoot pysyvät pieninä

Säästöpaineet eivät saa johtaa hyvinvointityön aliresurssointiin

Julkaistu:  Pirkkalainen 9.11.2023

Vuoden vaihteessa aloittavan hyvinvointialueen (HVA) vastuulla tulee olemaan varsinaisten sisältöjen ja tavoitteiden toteuttaminen eli terveyserojen kaventaminen sekä menojen kasvun hillintä. Yhteistyö kuntien kanssa tulee korostumaan hyvinvoinnin ja terveyden (hyte) sekä turvallisuuden edistämisessä. Toimien tavoitteena on kansansairauksien ehkäiseminen, ikääntyvien toimintakyvyn edistäminen, syrjäytymisen ehkäisy sekä sosiaalisen hyvinvoinnin ja työllistymisen edistäminen.

Jotta tavoitteissa onnistuttaisiin, olisi ennaltaehkäiseviin toimiin myös panostettava. Tiukentuvassa taloustilanteessa ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin se, mistä usein leikataan. Lakisääteiset palvelut on joka tapauksessa tuotettava. Mikäli kunta säästää hyte-palveluista, lasku ongelmien pahenemisesta siirtyy hyvinvointialueelle. Entä, jos kaikki kunnat osaoptimoivat tinkimällä ennaltaehkäisevistä toimista? Mikäli terveyttä edistäviä toimia ei ole riittävästi, sairastavuus lisääntyy. Inhimillisen kärsimyksen lisäksi tämä tulee kasvattamaan kustannuksia, mikä on täysin vastoin uudistuksen tavoitteita.

Nykyisessä soten rahoitusmallissa osa HVA:n rahoituksesta määräytyy ns. HYTE-kertoimen mukaan, mikä on käytännössä 7,5 – 22 euroa asukasta kohden. Keskimääräisellä 10 euron asukaskohtaisella hyte-rahalla ei kuitenkaan vielä päästä sote-uudistuksen keskeisimpiin tavoitteisiin. Tilanteessa, jossa palveluntarpeet sekä mielenterveyden ja lastensuojelun kustannukset ovat vahvassa kasvussa ja panostuksia ennaltaehkäisyyn pitäisi roimasti korottaa.

THL:n mukaan 80-90 % eliniän kasvusta johtuu muusta kuin varsinaisista terveyspalveluista. Geeneihin ja ikään ei voida vaikuttaa, mutta miltei kaikkeen muuhun voidaan. Yhteiskunnallisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa mm. elinympäristöön, tukea liikuntaharrastuksia, mahdollistaa terveellinen ruokavalio tai tarjota voimaannuttavaa vertaistukea. Kuntien vastuulle jää kaavoitus – miten sen avulla jatkossa varmistetaan hyvinvointia edistävä asuinympäristö?

Entä kenen vastuulla ja millä rahoituksella jatkossa pyöritetään seniorikuntosaleja, kohtaamispaikkoja, vertaistukea? Kansalaisjärjestöt, seurakunnat, vapaaehtoistoimijat sekä hyvinvointipalveluja tuottavat yritykset ovat merkittäviä tekijöitä ennaltaehkäisevässä työssä. Kolmannen sektorin toimintaedellytyksiä onkin jatkossa tuettava sekä yhteistyötä heidän välillään ja heidän kanssaan kehitettävä tukemaan julkisen sektorin palveluja.

Tällä hetkellä kannusteet tuottaa hyte-palveluja eivät siis ole riittäviä. Joten on luotava selkeät taloudelliset kannusteet hyte-toimintaan kuntien ja alueiden lisäksi kolmannelle sektorille ja yrityksille. Myös kuntatasolla on varattava riittävät resurssit hyte-toimintaan.

Vuosittainen mahdollisuus palkita vaikuttavasta toiminnasta kolmatta sektoria ja muita toimijoita antaisi tarvittavan lisäpotkun.  Terve kilpailu eri toimijoiden välillä motivoisi kehittämään vaikuttavaa ja tuloksellista terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä. Se on kilpailu, jossa kaikki osapuolet voittavat.

Lasten laitoshoidolla rahastetaan härskisti

Kirjoitus Aamulehdessä 21.11.2022

Sinä päivänä, kun lapsilla on aito mahdollisuus tulla kuulluksi heitä koskevissa asioissa, lapsivaikutusten arviointi toteutuu kaikessa päätöksenteossa sekä lasten ja perheiden varhainen tuki on itsestään selvää, voimme julistaa lapsen oikeuksien päivän tarpeettomaksi.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on kuitenkin toistaiseksi vielä vahvassa kasvussa – kuten ovat kustannuksetkin. Lastensuojelun markkinat nielevät yli miljardi euroa vuodessa. Kulut ovat suorastaan räjähtäneet käsiin runsaassa vuosikymmenessä ja huostaanottojen määrä kasvaa huolestuttavasti. Puutteellisten resurssien vuoksi lapsia otetaan huostaan, vaikka he ensisijaisesti olisivat esimerkiksi mielenterveyspalvelujen tarpeessa.

Huostaanotettu lapsi sijoitetaan joko perhehoitoon tai lastensuojelulaitokseen. Perhehoidon tavoitteena on antaa lapselle kodinomainen hoiva ja läheiset, pysyvät ihmissuhteet.  Valitettavasti sijaisperheistä on useissa kunnissa pulaa. Moni lapsi hyötyisi perhehoidosta, joka mahdollistaisi tavallisen perhe-elämän.

Samoin laadukkaista laitospaikoista on pulaa. Kilpailutuksissa hinnasta on usein tullut määräävä tekijä laadun kustannuksella. Haavoittuvassa asemassa olevien lasten kannalta tämä on räikeä epäkohta.

Lastensuojelulaitosten pyörittäminen on ollut viime vuosina erittäin kannattavaa bisnestä. Laitoksilla on tehty jopa yli 30 prosentin liikevoittoja, mikä on työvoimavaltaisella alalla huipputulos. Keskimäärin liikevoitot ovat n. 10 prosentin tasolla. Kuntaliiton asiantuntija Puustinen-Korhonen tietää tapauksen, jossa lapsen sijaishuollon vuorokausihinnaksi asetettiin jopa 1200 euroa. Lastensuojelulaitoksia pyörittävät yritykset ovat osallistuneet myös sijoituspäätösten valmisteluun.

Lapsen haastavan käyttäytymisen taustalta löytyy usein neuropsykiatrisia erityisvaikeuksia. Tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, oppimiseen, sosiaaliseen vuorovaikutukseen, viestintään, tunteiden säätelyyn ja oman toiminnan ohjaukseen. Lapsi ja hänen perheensä tarvitsevat varhaista tukea niin arkeen kuin koulunkäyntiinkin. Sulkeminen laitokseen haastavan käyttäytymisen vuoksi saattaa jopa pahentaa tilannetta. Kun tukea ei ajoissa saada, jopa joka neljäs nepsy-oireinen sijoitetaan kodin ulkopuolelle.

Lastensuojelun tarvetta aiheuttaa myös huono-osaisuuden siirtyminen sukupolvelta toiselle. Se on yhteiskuntamme yksi kipeimmistä ongelmista. Se on usein monien asioiden yhteisvaikutusta ja siihen liittyy monissa tapauksissa mielenterveys- ja päihdeongelmia. Tukiverkosto voi olla puutteellinen ja yksinhuoltajuus yleistä. Lapsilla on tällöin kasvanut riski päätyä lastensuojelun asiakkaaksi. THL:n mukaan kun lapsi otetaan huostaan, huostaanotto puretaan harvoin.

On uskallettava kyseenalaista voiton tavoitteleminen haavoittuvassa asemassa olevilta. Onko käynyt niin, että yksityinen lastensuojelubisnes syö rahat ennaltaehkäiseviltä toimilta? Mikäli ennaltaehkäiseviin toimiin ei kiireesti panosteta, mitkään resurssit eivät riitä.

Jokaisella lapsella tulisi olla subjektiivinen oikeus riittävään tukeen ja turvaan. Ajoissa.

Kenellä vastuu hoitojen priorisoinnista?

Kirjoitus Aamulehdessä 28.10.2022

”Suomalainen terveydenhoito vaatii keskustelua priorisoinnista. Kaikkia potilaita ei kyetä hoitamaan” kertoivat johtajalääkärit Kauppalehden kyselyssä. Koronan aikana nousi keskusteluun ongelma hengityskoneiden riittävyydestä. Päätös silloin oli, että jäljellä olevat vuodet ratkaisevat kuka saa ja kuka ei tilanteessa, jossa käytettävissä on rajatusti laitteita. Kenellä on valta päättää priorisoinnista ja kuka viimekädessä kantaa vastuun seurauksista?

Yksikään poliitikko ei halua tai uskalla priorisoida. Todellisuudessa he kuitenkin priorisoivat ohjaamalla resursseja. Käytännön priorisointia eivät poliitikot kuitenkaan joudu tekemään, sen tekee etulinjassa oleva ammattihenkilö, jonka on tehtävä sitä päivittäin. Kuka hoidetaan ensiavussa kiireellisenä ja ketkä voivat odottaa?

Eri ammattikuntien välilläkään priorisointia on vaikea tehdä, sillä kukin näkee oman sektorinsa vaikuttavana.  Entä potilaat? Haasteena siinä on, että ihmisten odotukset ylittävät aina järjestelmän mahdollisuudet. Perustuslaki ei luo potilaalle subjektiivista oikeutta saada kaikkea mahdollista terveydenhuoltoa. Se, mikä on riittävää, on tulkinnanvaraista.

Priorisointi lähtökohtaisesti ei tarkoita hoidotta jättämistä, vaan tarkoituksen­mukaisten ja vaikuttavien hoitokeinojen valintaa. Kuitenkin näyttää siltä, että resurssipula käytännössä priorisoi, sillä osa väestöstä jää ilman tarvitsemiaan hoitoja. Voiko hoidon rajaamista/priorisointia hyväksyä kustannussyistä?

Yksittäisissä hoitoratkaisuissa mikään muu priorisointi ei itse asiassa ole lainmukaista kuin sairauteen, hoidon tarpeeseen ja hoidon vaikuttavuuteen kohdistuva. Viimekädessä kyse on perustuslaissa turvatusta oikeudesta elämään. Esimerkiksi erityisen kalliin hoidon antamatta jättämistä ei voida lain mukaan perustella sillä, että resurssit ovat rajalliset ja muuten jäisi niin paljon muita potilaita hoitamatta.

Entä jos henkilökuntaa ei yksinkertaisesti riitä kaikkien hoitotarpeiden täyttämiseen? Valitettavasti henkilöstöpulan ja kiireen vuoksi ammattilaiset voivat joutua jättämään joitain tehtäviä tekemättä. Tällainen piilopriorisointi vaarantaa henkilökunnan oikeusturvaa ja on selkeä riski työhyvinvoinnille.

Nykytilanne on siis valitettavan ongelmallinen potilaiden oikeuksien, ammattilaisten oikeusturvan ja myös valvonnan kannalta. On päästävä eroon ns. piilopriorisoinnista, jossa on epäselvää, kuka on vastuussa ja kuka tekee millä kriteereillä.

Pitäisikö vastuu priorisoinnin seurauksista olla hallituksella, josta käsin resurssit alun perin jaetaan? Nyt yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on perustason vastuulla, vaikka rajalliset resurssit raamittavat käytännön toteutusta.

Sote-uudistuksen rahoituksesta puuttuu miljardeja, henkilöstöpula on kriisiytynyt ja palveluntarve kasvaa väen ikääntyessä. Avoin keskustelu priorisoinnista on siis viipymättä aloitettava. Mihin resursseja pitää ohjata, jotta vaikuttavuus ja oikeudenmukaisuus parhaiten toteutuu? Mitä sairauksia hoidetaan julkisin varoin? Onko kaikki elämä suojelemisen arvoista? Kuka kantaa vastuun päätöksistä? Päätöksenteon taustalla vaikuttava arvomaailma on myös saatava läpinäkyväksi.